Pitkää vai lyhyttä artikkelia?

Tälle vuosituhannelle tullessa laajempi trendi alkoi olla se, että journalistiset jutut lyhenivät kautta linjan juttutyypistä riippumatta. 

Taustalla lienee taas joku tyhjänpäiväsen mediakonsultin näkökulma siitä, että koko Suomi sairastaa ad/hd:tä ja ei kykene keskittymään paria tekstiviestiä pitempään sisältöön. En ole oikein ikinä ymmärtänyt tätä ajatusta.

Hankin aikoinaan Lasse Lehtisen toimittaman Ulkoparlamentin puhemies teoksen, mikä on Aarno Laitisen kolumneista tehty kokoomateos aina 80-luvulta lähtien. Laitisen kolumnit olivat 90-luvulla noin 3 kertaa pitempiä kuin mitä nyt. Ja kyllähän niitä mielellään luki, kun herran kirjallinen osaaminen ja yleissivistys on priimus luokkaa. Ja kyllä niitä luki muutkin julkaisun tienoilla kuin allekirjoittanut. "Loka" Laitinen kun on journalistinen kuuluisuus ja erityisen seurattu kynäilijä.

Tänä päivänä Uuden Suomen Puheenvuoro on elävä esimerkki siitä, miten jotkut pitemmätkin jutut voivat lähteä noin vain lentoon. Markku Laitisen bloggaus ihottumien ja kortisonivoiteiden tehosta olisi minkä tahansa toimitussihteerin saanut näkemään punaista tänä päivänä pituutensa puolesta. Ja kovaa asiaakin jaksetaan Facebook-tykkäyksien perusteella lukea kestoaiheesta nimeltä Israel vs. muu Lähi-itä. Tsekatkaa linkit.

Pituus on fontilla 12, rivinvälillä 1 ja normi kappalejaolla siinä 3-4 sivun luokkaa molemmissa teksteissä. Vastaavan pituisia uutistekstejäkin saa nykyisin hakemalla hakea aivan perinteisistä maakuntalehdistäkään.

Mutta kun kaikki napsuu kohdalle, niin myös iltapäivälehdet oivaltavat pitkien juttujen merkityksen. Pienoista kohua on herättänyt Sofi Oksasen essee Venäjästä Iltalehden sivuilla. Noin 15 000 tykkäystä Facebookin kautta tätä kirjoittaessa on saatu. Vaikuttava todistus pitkän journalismin voimasta, vaikka sisällöstä voidaan olla mitä mieltä vain.

Nykymaailman aikana yksi kirjoitusten mittaamista mittaava seikka on nimenomaan sosiaalinen media. Totta toki aivan hullut päättömyydetkin leviävät kuin kulovalkea ja Facebookin kautta annettu "tykkäys" tahi jako omassa profiilissa voi todellisuudessa olla antitykkäys, jolla vain halutaan tuoda esiin jutun totaalinen päättömyys. 

Makuasia kuitenkin ja jokainen tehkööt oman maun mukaan päätelmät siitä, miksi joku artikkeli on niin viraali sosiaalisen median syövereissä.

Mutta paluuta vanhaankin on havaittavissa. Long Play -formaatti on pitkiin reportaaseihin erikoistunut journalistinen tuote, joka rikkoo kaikki pituusrajat mennen tullen ja näyttää saavan vakiintuneen tilaajakunnan ympärilleen.

Mitä muutakaan tähän kaikkeen sanoa kuin se, että päivä tapaa tehdä kierrostaan. Nyt joku journalistinen guru kun oivaltaisi ja puhuisi ilmoittelijat läpi sen suhteen, että Suomeen mahtuu vielä Imagen, Hesarin Kuukausiliitteen ja muutaman muun lisäksi joku entisaikojen Veikko Ennala -tyyppinen Hymy printtimediana, niin hyvä tulisi. Vaikka sitten ihan ilmaisjakelulehtipohjaltakin.

Ei muuta kuin kokeilemaan rahamiehet moista ideaa, jos kanttia löytyy. Tasokkaista pitkien reportaasien kirjoittajista Suomessa ei ainakaan ole pulaa.

timoekman
Seinäjoki

Olen Seinjoella asuva innokas harrastekirjoittelija ja aiemmin olen kirjoitellut sanomalehtiin niin mielipide- kuin uutispalstoillekin. Tällä hetkellä toimin Sotaveteraani-lehden vakituisena avustajana.
Harrastuksiin kuuluvat kirjoittamisen lisäksi lukeminen, elokuvat, dokumentit ja sanomalehtien ja uutissivustojen intohimoinen seuraaminen.
Allekirjoittaneesta sanottua:
"Pipopää-Ekman on otus, joka ei saa yhtään sanaa paperille, jos siinä ei saa vittuilla. Harvinaisen pahantahtoinen herrasmies kyllä, vaan ei ole minun makuuni tuollainen teiniangsti aikuiselta mieheltä."

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu